Kukkaniittyjen kuninkaat

Millainen maailma Eurooppa olisi, jos Homo Sapiens ei koskaan olisi poistunut Afrikasta? Euroopasta, mm Ranskasta ja Espanjasta löytyneet luolamaalaukset kertovat tarinaa kadotetusta paratiisista. Ajasta, jolloin monenkirjavat villihevoslaumat, villit naudat, kookkaat visentit ja mammutit vaelsivat vapaasti halki Euroopan. Maisemasta, jonka kukkiville niityille kuuluivat aikoinaan jopa villasarvikuonot, hyeenat ja luolaleijonat. Onko noilla ikivanhoilla maalauksilla on merkitystä nykypäivän eurooppalaisille? Ihmisen mittapuullahan tuosta ajasta on jo ikuisuus. Valtakunnat ovat nousseet ja sortuneet moneen kertaan sen jälkeen, kun kivikauden mies yli 30 000 vuotta sitten maalasi hevoslaumat ja sarvikuonot luolan seinään Ranskan Chauvetissa. Ekologisessa mielessä tuo maailma katosi kuitenkin vasta ihan hetki sitten. Monille kasvilajeille tuo kaikki oli olemassa vielä aivan eilen, eivätkä ne ole ehtineet sopeutua antroposeeniin, eli siis ihmisen muokkaamaan maailmaan. Ne tarvitsevat kadonneita kumppaneitaan ylläpitämään sopivaa elinympäristöä ja levittämään siemeniään. Tästä johtuen luontoamme painaa valtava sukupuuttovelka, jota elinympäristöjen sirpaloituminen sekä laidunnuksen loppuminen vielä pahentaa. Monet kasvi- ja hyönteislajit ovat katoamisen partaalla, kun niiden elinympäristöt metsittyvät.

Kuva: Chauvet luola Etelä-Ranska. Yli 30 000 vuotta sitten villihevoset, alkuhärät ja sarvikuonot kuuluivat europpalaiseen maisemaaan.

Viime aikoina tiede on antanut yhä vahvempaa näyttöä siitä, miten olennainen osa ehjää ekosysteemiä suuret eläinlajit ovat. Suuret eläimet ovat kuin luonnonympäristön arkkitehteja. Isot kasvinsyöjät järsivät puita, muokkaavat maaperää kaivamalla ja piehtaroimalla, luovat polkuja, siirtävät ravinteita ja levittävät kasvien siemeniä laajoille alueille parantaen kasvilajiston geneettistä vaihtelua ja auttaen kasveja siirtymään uusille alueille ilmaston muuttuessa. Muuttamalla karkeat kuitupitoiset kasvit hedelmälliseksi lannaksi ne muuttavat koko ekosysteemin elinehtoja muille kasvi- ja eläinlajeille suotuisammiksi, etenkin kylmillä alueilla, missä maatuminen muutoin on hidasta. Vaeltavat suuret eläimet kuljettavat maaperälle tärkeät, merta kohden valuvat ravinteet takaisin ylärinteille ja hedelmättömille alueille. Suuria eläimiä on nimitetty “ravinnepumpuiksi”, kun niiden valtava merkitys niin maa- kuin meriekosysteemeille on paljastunut viime vuosikymmenten tutkimuksissa.

Suuret kasvinsyöjät ovat myös välttämätöntä ravintoa suurpedoille ja haaskalinnuille. Kasvinsyöjien ja suurpetojen välinen vuorovaikutus muokkaa luontoa merkittävästi, sillä suurpetojen läsnäolo saa laiduntavat eläimet muuttamaan käyttäytymistään. Toisaalta suurpedot hävittävät pienempiä petoja, mikä taas luo paremmat elinolot pienemmille saaliseläimille, kuten vaikkapa metsäkanalinnuille. Ekosysteemit ovat siis kokonaisuuksia, missä yhden osan poistaminen johtaa helposti monimutkaiseen ja ennalta-arvaamattomaan muutokseen läpi koko systeemin. Joillakin lajeilla vaikutus muiden lajien elinolosuhteisiin on erityisen suuri. Näitä lajeja kutsutaan ekosysteemin avainlajeiksi. Suuret eläimet ovat usein tällaisia laajasti ympäristöönsä vaikuttavia avainlajeja. Myös pienemmällä eläimellä voi olla iso merkitys elinympäristöjen muodostumiselle. Majava lienee tästä paras esimerkki. Majavien rakentamat patoaltaat pitävät yllä kokonaista omaa ekosysteemiään, ja vaikuttavat myös laajemmalle alueelle monin tavoin, kuten vähentämällä humuksen huuhtoutumista mereen ja varastoimalla vettä kuivuusjaksojen yli.

Avainlajin katoamisen seurauksena alueen ympäristö alkaa muuttua. Yhden lajin katoaminen voi johtaa kymmenien muiden lajien häviämiseen seuraavien vuosisatojen ja tuhansien kuluessa. Riippuvuussuhteiden vuoksi lajit sortuvat yksi toisensa jälkeen kuin hitaasti kaatuvat dominopalikat. Kasvi, joka tarvitsee laiduntavaa ruohonsyöjää siementensä levittämiseen, harvinaistuu vähitellen, kunnes lopulta katoaa kokonaan esimerkiksi ilmaston muuttuessa epäedulliseksi. Onneksemme Euroopan ilmasto on ollut harvinaisen vakaa jo 10 000 vuoden ajan, joten lajien häviäminen on ollut hyvin hidas prosessi. Ilmastonmuutos ja laidunnuksen loppuminen on kuitenkin nopeasti kiihdyttänyt lajien harvinaistumista.

Viime vuosikymmeninä Euroopassa on toteutettu useita projekteja, joissa suuria eläimiä on palautettu takaisin osaksi ekosysteemejä. Ekosysteemien ennallistamiseen on käytetty visenttejä eli euroopan biisoneita, alkukantaisia nautoja sekä villihevosia.  Myös sudet, karhut, ilvekset ja suuret petolinnut ovat palailemassa vanhoille alueilleen Euroopassa, kun niiden metsästystä on rajoitettu. Osa projekteista on toteutettu jo valmiiksi suojelulla alueelle, mutta osittain on luonnon tilaan palautettu myös maatalouskäytöstä vapautunutta maata.

Näillä villiinnytysalueilla on voitu seurata prosessia, jossa maatalousmaasta on syntynyt Afrikan savanneja muistuttavia monimuotoisia alueita. Tällainen luontotyyppi, jossa metsät ja niityt vuorottelevat, oli Euroopassa yleinen, ennen kuin vapaana vaeltaneet eläinlaumat hävisivät ja maanviljely levisi Eurooppaan. Villien laiduntavien eläinten kadottua niityt kasvoivat umpeen, kunnes kehittyvä maanviljelys ja karjankasvatus taas toivat ne osin takaisin. Viime vuosikymmeninä maatalous on muuttunut yhä teollisemmaksi, ja karjan vapaa laidunnus luonnossa on vähentynyt. Näitä säilyneitä niittyluonnon palasia uhkaa lopullinen katoaminen, ja monet tämän ympäristötyypin kasvit, hyönteiset ja linnut ovat käyneet harvinaisiksi. Kehitys ei kuitenkaan ole väistämätöntä. Palauttamalla suuria eläimiä osaksi ekosysteemiä on lajiston köyhtyminen voitu pysäyttää. Villiinnytetyillä alueilla luonnon monimuotoisuus on vahvistunut.

Luonnonympäristöjen häviäminen ja sirpaloituminen kestämättömän pieniksi alueiksi(,) on vakava uhka Euroopan luonnolle ja luonnon monimuotoisuudelle. Ilmastovyöhykkeiden siirtyminen ilmaston muuttuessa pahentaa tilannetta akuutisti juuri nyt. Pidemmällä aikavälillä luontoympäristöjen köyhtyminen ja häviäminen aiheuttaa merkittävää haittaa myös ihmisille.Tämän vuoksi biodiversiteetin turvaamiseksi on tärkeää perustaa jo olemassa olevien luontoalueiden lisäksi myös uusia, lajistoltaan monipuolisia alueita ja pyrkiä yhdistämään olemassa olevia alueita toisiinsa. Myös Pohjois-Euroopassa uusien luontoalueiden tulisi metsän ja suon lisäksi käsittää nykyistä merkittävästi enemmän uhanalaisia niittyjä ja luonnonlaitumia.

Villiinnytyksen haasteena on avainlajien palauttaminen niille alueille, joista ne ovat kadonneet niin, ettei tästä aiheudu kohtuutonta haittaa paikallisille asukkaille. Suuret eläimet vaativat paljon tilaa. Suurten eläinten luontoon palauttamisessa on kuitenkin jo useassa projektissa onnistuttu Keski-Euroopassa, kun projektit on toteutettu huolellisesti etukäteen suunnitellen ja paikallinen väestö huomioiden. Tarpeen mukaan on käytetty myös alueiden aitaamista. Aitaaminen on tukenut villieläinten suojelua myös muun muassa Etelä-Afrikassa, jossa on useita yksityisiä luonnonpuistoja, joissa elää muun muassa leijonia. Parhaimmillaan villiinnytysprojektit ovat Euroopassa tarjonneet uusia elinkeinoja paikallisille ja lisänneet alueiden vetovoimaa matkailukohteena.

Ihmisten kiinnostus villiin luontoon ja eläimiin kasvaa. Se tarjoaa uusia mahdollisuuksia toteuttaa luonnon monimuotoisuutta tukevia hankkeita, joka hyödyttää myös paikallista väestöä. Villiinnyttäminen on tarjoaa mahdollisuuksia myös Suomessa. Täällä on jo valmiiksi villiä luontoa ja suuria villieläimiä. Palauttamalla maatalousmaata ja talousmetsää luonnontilaan villien laiduntajien avulla voidaan paitsi tukea luonnon monimuotoisuutta, luoda uusia elinkeinoja maaseudulle, sekä lisätä koko Suomen kansainvälistä tunnettuutta luontomatkailukohteena. Haluaisitko sinä nähdä visentit ja villihevoset, nuo kukkivien niittyjen kuninkaat, jälleen osana Euroopan luontoa?

Photo: Ruud Maaskant // PWN
Photo: Ruud Maaskant // PWN

 Blogissa esitetyt mielipiteet ovat kirjoittajan omia eivätkä edusta Rewilding Finland yhdistyksen kantoja.

4 vastausta artikkeliin “Kukkaniittyjen kuninkaat

  1. Mielenkiintoinen kirjoitus, kiitos tästä.

    Avaisitko hieman tarkemmin vielä tätä:
    ”Monet kasvi- ja hyönteislajit ovat katoamisen partaalla, kun niiden elinympäristöt metsittyvät.”

    Itse pitäisin metsäkatoa suurena ongelmana kautta maapallon, enkä lähtisi vertaamaan kasvi-tai hyönteislajien katoamista metsittymiseen vaan enemmänkin ihmisen leviämiseen kaikkialle, eroosioon jne.

    1. Metsäkato on globaali ongelma, ja erityisen paha se on trooppisten sademetsien alueella. Suomessakaan ei luonnontilaisia vanhoja metsiä enää ole jäljellä kovinkaan paljoa. Mutta vielä suurempi kato on käynyt niittyluonnon suhteen. Niittyjä ei ole enää jäljellä edes yhtä prosenttia siitä, mitä niitä oli vielä sata vuotta sitten. Tehomaatalous on yksipuolistanut lajiston ja vienyt elinympäristön lukuisilta kukka, hyönteis- ja lintulajeilta. Torunta-aineet ja ja rehevöittävät lannoitteet ovat pahentaneet tilannetta vielä lisää. Nimenomaan täällä Suomessa umpeenkasvu on uhka niityille: ”Sadassa vuodessa erilaisten niittyjen määrä on vähentynyt reilusta puolestatoista miljoonasta hehtaarista muutamaan kymmeneen tuhanteen hehtaariin. Tästäkin alasta vain noin puolta hoidetaan. Hoitamattomia perinnebiotooppeja uhkaa umpeenkasvu ja luonnonarvojen hiipuminen.” Edelleen: ”Kaikkiaan perinnebiotooppien eliölajeista 22 prosenttia eli 338 lajia on luokiteltu uhanalaiseksi Suomessa.”
      https://www.sll.fi/mita-me-teemme/maatalousymparistot/perinnemaisemat

      Niittyluonnon lajit ovat säilyneet ihmisen hoitamilla laitumilla, mutta toki nämä lajit ovat jo paljon vanhempia kuin ihmisen harjoittama maatalous. Suuri osa Euraasiasta oli aiemmin villieläinten laidunta, ja harvinaistuvat lajit ovat perua tuolta ajalta. Seppo Vuokko on kirjoittanut erittäin hyvin ja tiiviisti aiheesta täällä: http://www.suomenluonto.fi/sisalto/artikkelit/miksi-niittyja-pitaisi-suojella/

      Villiinnytys suurten villien ruohonsyöjien avulla on yksi keino suojella niittyjä, perinnebiotooppien hoito on toinen. Nämä tavat soveltuvat usein eri alueille ja tilanteisiin, eivätkä siis ole useinkaan vaihtoehtoisia keinoja.

      Hyönteismäärän putoamisesta Euroopasta on viime aikoina ollut lehdissä:
      https://tekniikanmaailma.fi/tutkijat-varoittavat-ekologisesta-maailmanlopusta-tutkimus-lentavien-hyonteisten-maara-romahtanut/
      ja kun hyönteiset katoavat, katoavat myös niitä syövät linnut:
      https://yle.fi/uutiset/3-10126428

      Monipuolinen hyönteislajisto edellyttää monipuolista kasvilajistoa. Ja monipuolinen kasvilajisto viihtyy parhaiten monipuolisessa ympäristössä, jossa metsä ja niityt vuorottelevat. Tällaista ympäristöä ylläpitävät isot laiduntavat eläimet. Palauttamalla suuria ruohonsyöjiä luontoon voimme jarruttaa lajien häviämistä sukupuuttoon. Tämä ei toki tarkoita, etteikö metsääkin pitäisi suojella. Molemmat luontotyypit kaipaavat suojelua.

  2. Niinhän se Einsteinkin sanoi aikanaan, että ”kun mehiläiset katoavat, ihmiskunnalla on neljä vuotta aikaa jäljellä..”

    Kiitos kattavasta vastauksestasi 🙂

    Puiden ja metsien intohimoisena suojelijana tämä perinnebiotooppipuoli on jäänyt itselläni ikävästi vähemmälle, vaikka näistä paljon (ainakin tietyissä ”piireissä”..) puhutaankin. Aarniometsiä/luonnontilaisia metsiä on tosiaan hälyttävän vähän Suomessa, enää alle 5%. Siksipä tykkäsinkin erityisen kovasti tuosta blogissasi mainitusta talousmetsien luonnontilaan palauttamisesta.

    Onhan tämä tilanne erittäin hälyttävä.. kuten vaikkapa Elizabeth Kolbert (https://atena.fi/kuudes-sukupuutto) kirjoittaa, elämme keskellä kuudetta sukupuuttoaaltoa -myös Suomessa.

    ”Villiinnytys suurten villien ruohonsyöjien avulla on yksi keino suojella niittyjä, perinnebiotooppien hoito on toinen. Nämä tavat soveltuvat usein eri alueille ja tilanteisiin, eivätkä siis ole useinkaan vaihtoehtoisia keinoja.”
    Mites karja, onko sillä enää paikkaa tässä lokerossa lainkaan vai teljetäänkö ne lopullisesti sisälle?
    Olen ymmärtänyt että esim. skottilainen ylämaankarja joka on rantautunut Suomeen, pärjää täälläkin ulkona kesät talvet? Kuvittelenko vain, vai näkeekö eläimiä tosiaan vähemmän ulkona nykyisin kuin lapsena…

    ”Haluaisitko sinä nähdä visentit ja villihevoset, nuo kukkivien niittyjen kuninkaat, jälleen osana Euroopan luontoa?” Kun ihan rehellisesti mietin, ja annan sisäiselle intiaanilleni vapauden avata suunsa, niiin… kyllä, ihan ehdottomasti, kyllä haluaisin ❤

    t. Satu Kauramäki

  3. Karjaa käytetään nimenomaan perinnebiotooppien hoidossa jo nyt. Haasteena on se, että perinnebiotoopin säilymisen kannalta on tärkeää välttää niityn rehevöitymistä, mistä syystä laiduntaville eläimille ei sallita lisäruokintaa. Tämä taas sopii huonosti yhteen tehotuotannon tuottovaatimusten kanssa. Tai kuluttajien vaatimuksistahan siinä oikeastaan on kyse – ihmiset haluavat halpaa lihaa ja maitoa. Ylämaankarja pärjää Suomessa tosiaankin ulkona vuoden ympäri, ja kestää pakkasta hyvin. Ylämaankarjaakin Suomessa kuitenkin lisäruokitaan, eivätkä ne siis elä pelkän ulkolaidunnuksen varassa.

    Perinnebiotooppien hoito karjan avulla vaatii rahaa ja työtä, joten näin hoidettavat alat ovat melko pieniä. Toki lainsäätäjä voisi palauttaa perinteiset laidunmaat säätämällä karjan pidosta ulkona lailla. Jotta tämä tukisi niittylajistoa, ei karjaa saisi tällöin lisäruokkia ja laidunalueiden tulisi olla suuria ylilaidunnuksen välttämiseksi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s